Keski-ikäisen helvetti

Kuten tavallista, minkä tahansa kriisin osuessa kohdalle alan säätää syömisiäni. Kun en kykene kontrolloimaan tapahtumia, niin kontrolloin ainakin syömistäni. Eli minun tapauksessani alan vähentää ja vähentää, kunnes en syö enää ollenkaan. Okei, riippuu toki meneillään olevan draaman pituudesta ja voimakkuudesta, mutta noin se kuvio kuitenkin aina menee.

Eipä silti, onhan tässä tullut aikalailla levittyä, eli ei hoikistuminen pahaa tekisi, todellakaan. Katsotaan kuin käy, en ole kuitenkaan, ainakaan vielä, kovin huolissani.

Yritän saada ensi viikon pariterapiakäyntiä siirrettyä aikaisemmaksi. Yritän myös pysyä päätöksessäni kertoa siellä ihan suoraan ja suomeksi, että minä pelkään. Että minä pelkään miestä, miehen tekoja ja reaktioita, pelkään olla, pelkään että lapset ahdistuvat (ovat jo varmasti), pelkään etten kykene pelastamaan heidän elämäänsä ajoissa.

Niihän se on, paljon helpompaa vain olla ja alistua. Muttamutta, ehkei enää, eikä tällä kertaa. Vahingoista viisastuneena ja menneestä oppineena en kerro miehelle yhtään mitään, en mistään. En kerro, että olen menossa asianajajalle suunnittelemaan miten olisi parasta minulle ja lapsille tehdä, osituksen ja kaiken muunkin suhteen. En kerro mitään, en sano mitään. Miksen? Ensinnäkään siitä ei olisi mitään hyötyä ja toisekseen en voi olla ollenkaan varma, etteikö mies voisi seota ja käydä päälle. Onhan se sen jo tehnyt, halunut tappaa.

Haluaisin mielummin olla vihainen, en surullinen, en pelokas rassukka. Ehkä se vihakin vielä tulee, silloin olisi ainakin tehokas ja tarmokas tämän nykyisen möllötyksen sijaan. Nyt vaan olen ja lihon. Niin, sekin vielä, perse leviää ja leviää. Vittu.

Kaikenlaiset ajatuskuviot ovat kiertäneet kehää, "kyllä minä kestän ja siedän, lasten takia, kyllä mies muuttuu, onhan sitä pahempaakin...". Varmasti on pahempaa, paljon pahempaa, mutta on myös parempaa.
Viime aikoina olen havahtunut siihen, että minua alkaa aina itkettämään kun näen tai luen vanhuksista jotka ovat olleet yhdessä ikänsä. Miksi minua itkettää? Siksi, että tiedän ettei meillä se ikinä onnistuisi, se että vanhuksina olisimme onnellisesti yhdessä. Iäkäs tätini menetti miehensä muutama vuosi sitten. Nyt täti itse sairastui vakavasti ja tiesi aikansa koittaneen. Hän sanoi, että olkaa huoleti, minähän pääsen mieheni luokse, minulla on ollut niin ikävä.

Yritin kuvitella itseni sanomassa ja tuntemassa noin. Ei mitään

Minä olen blogin keski-ikäinen, omaa henkilökohtaista helvettiä elävä nainen. Helvetti on ehkä liian vahva sana, mutta mitäs siitä, tuntuupahan paremmalta jos helvetti joskus vaihtuu edes tylsään ja tavalliseen elämään.

Pitkä parisuhde koki loppunsa keväällä, väkivaltaisesti ja yhtään liioittelematta kauhun vallassa. Kesä oli ja meni jonkinlaisessa kauhun tasapainossa, välillä kevät ja tapahtumat unohtuivat, välillä ne olivat mielessä. Välillä luulin, että kyllä tämä tästä, välillä olin aivan varma, ettei enää ikinä. Tyypillistä avuttoman ja säälittävän naisen ajatusmaailmaa, tyypillistä pelkoa tulevaisuudesta, tyypillistä muutoksen pelkoa.

Mikä nyt sitten on? Kovia aggressiivisia sanoja, kiroilua ja huutamista, pelko palasi takaisin entistä voimakkaampana. Ei se mihinkään ole mennyt, ei se ole yhtään vähäisempää. Minun on suojeltava lapsiani, minun on suojeltava itseäni jotta lapsilla olisi edes äiti.

Miten minä sen teen?